Joo. Se luomenpoisto ei ollutkaan niin läpihuutojuttu kuin olisi voinut olla. Eli tarvitaan jatkotoimenpiteitä, joita olen tässä kohta viikonpäivät päivystänyt tapahtuviksi, sen takia en ole päivittänyt blogiani, enkä pystynyt juurikaan jatkamaan miniaskartelujani. Ei ole oikein huvittanut. Tänään sain vihdoin epätietoisuudesta tarpeekseni ja menin terveysasemalle vaatimaan keskusteluapua, lievitystä joltisenkin ankaraan ahdistukseeni. Sain apua, en kemiallista kuitenkaan, mutta ainakin vastauksia moniin kysymyksiini. Ja nythän olisi ihan loogista, että olisin (edelleen) aivan paniikissa, mutta en olekaan. Yritän psyykata itseäni asenteella "tämä hoidetaan pois päiväjärjestyksestä" ja that's that. Helppoa se ei ole, ahdistus palaa aaltomaisesti ja hyökyy välillä ylitse kuin tsunami. Minua myös pelottaa aivan sikana, mutta yritän olla antamatta sille (pelolle, ei sialle) liikaa valtaa. Samalla mietin, etten voi mitenkään kertoa tästä kohta kahdeksankymppisille vanhemmilleni, hehän murehtisivat itsensä ennenaikaisesti haudan partaalle. Jotenkin tuo kertomisen kynnys on huomattavasti korkeampi kuin tuntemani pelko ikinä. Monta päivää mietin tätäkin, että kirjoitanko mitään blogiini, mutta tiedän etteivät iskä ja äiskä tätä lue, joten...

Olen jo viimeiset kaksikymmentä vuotta tiedostanut kuuluvani riskiryhmään, en ole koskaan ollut mikään auringonoton ystävä, enkä voi käsittää niitä ihmisiä, jotka makaavat tuntikausia jossakin rannalla itseään grillaamassa  - en käsitä, vaikka olisi voiteissa millaiset suojakertoimet tahansa. Minulle rannalla makaaminen on ollut sula mahdottomuus. Hyvä jos jaksan näitä kotimaisia helteitäkään. Lämmin pilvipouta olisi paljon parempi sää minulle kuin yli 25 asteen kelit. Mutta eipä se paljoa lohduta, vaikka olisi kuinka varovainen! Toistuva auringossa palaminen lapsena vaikuttaa tähänkin asiaan, lisäksi se, että olen luomikkaasta suvusta lähtöisin, minulla on punatukkaisen pigmentti. Arvatkaa vaan, olenko yrittänyt muistella lapsuuttani ja mahdollisia aurinkovaurioita. Silloinhan paistoi aina aurinko, oltiin paljon ulkona ja uimassa, otsonikatoa ei tunnettu, eikä suojakertoimista puhuttu. Muistan vain, että ensimmäiseksi minulta kärähtää aina naama, sitten käsivarret. Nykyään harvemmin, kun osaan pitää varani.

"Viisaat istuvat varjossa" on hyvä sanonta, jota olen tietoisesti yrittänyt noudattaa ja jonka puolesta puhun nytkin. Pitäkää, ihmiset, huolta itsestänne! Liika aurinko sitäpaitsi vanhentaa ja rypistää ihon ennen aikojaan.

Se siitä saarnasta. Viimeisimmässä Taika-lehdessä oli juttu ns. prikka-koruista, jotka oli tehty eri kokoisista pyöreistä reiällisistä lätyistä, joita käytetään ruuvin ja mutterin välissä. Prikkoja saa rautakaupasta kilotavarana. Löysin kadulta yhden ja sovelsin siitä oman koruni, en maalannut sitä vaan virkkasin sen ympäri, samoin tein ripustusnauhan ketjusilmukoista. Kameran paristot ovat tietenkin taas tyhjät, joten en saa nyt kuvaa prikkakorustani, mutta yritän kuvata sen myöhemmin.