Nyt on ihan pakko vähän purnata: miksi juuri minä, miksi minulle, miksi nyt!? Istuin eilen kaksi tuntia juttelemassa hoitotapatutkimukseen osallistuvan lääkärin kanssa ja sain siinä ohessa biopsiatulokseni. Kolmestatoista poistetusta imusolmukkeessta kahdesta löytyi ei-toivottuja soluja, toisesta ihan vain yksittäisiä, hyvin pieniä. Kymmenen, yksitoista siis oli aivan terveitä. Minulla ei ole suurempaa hätää, oikeastaan ei kai hätää ollenkaan, mutta siltikin sairaala suosittelee uusintaleikkausta eli koko kainalon tyhjentämistä vielä jäljellä olevista solmukkeista. Järjellä ajatellen minun ei pitäisi kahta kertaa edes harkita menenkö toimenpiteeseen vai en! Mutta jokin minussa haraa kovasti vastaan. Selän ompeleet poistetaan ensi viikolla, siitä ei enää ole sen enempää huolta, mutta kainalo ja oikea käsi ovat juuri parantuneet edellisen käsittelyn jäljiltä! Tuntuu niin vaikealta aloittaa taas alusta, vaikka tiedän, että se on ehdottomasti omaksi parhaakseni. En tiedä pystyisinkö kuitenkaan elämään päätökseni kanssa, jos kieltäytyisin toisesta leikkauksesta. Varmasti jonnekin pääkopan pohjalle jäisi kytemään ajatus "entäs jos". Lupasin miettiä asiaa viikonlopun yli. Systerini ja ystäväni sanoivat kumpikin, että minun kannattaa mennä. Ainakin tiedän varmasti, että en halua osallistua kansainväliseen tutkimukseen vaikka siitä olisikin ehkä hyötyä muille ihmisille tulevaisuudessa. Kyllä tässä omassa jutussani on minulle ihan tarpeeksi. Ahdistaa taas niin, että voisin oksentaa! Ja pelottaa. Sanokaa minulle mitä teen.