Saattelin lapset bussille, ja nyt huusholli on niin niin hiljainen, että näppäimistön äänikin kuulostaa jyrinältä. Annan itselleni luvan panikoida noin viisi minuuttia, sitten keitän uudet aamukahvit ja syön hiukkasen, soitan kotiini ja ehkä lähden Hietalahteen kirpparille. En kestä olla koko päivää täällä yksinäni, turhia ajatuksia tulee mieleen. Oikeastaan olisin voinut samantien mennä vaikka sinne osastollekin, mutta en älynnyt sanoa siitä perjantaina. Mitä pikemmin sen parempi. En voi edes tehdä kuvallisia päivityksiä, kun kamerakin lähti Viroon, mutta enpä ole saanut juurikaan mitään uutta aikaiseksi, tuijottanut vain telkkarista dekkarisarjoja ja elokuvia. Mutta sitten kun...Olisipa jo keskiviikko, se hetki kun pääsen kotiin! Tämä on kyllä tähänastisen elämäni kiperin paikka, edes synnytyksiäni en ole pelännyt näin (ekakerralla en osannut, kun en tiennyt mitä tuleman pitää, toinen kerta meni jo rutiinilla). Mutta nyt on varmaan jo viisi minuuttia kulunut, paniikki loppukoon tähän. Palaan kuulumisiin tuonnempana.