Pääsin eilen kotiin, tosin ärsyttävän ja hankalan haavadreenin kanssa! Se naamioitiin sairaalassa joko olkapäällä tai vyötäröllä (vyötärö? mikä se on?) kannettavaan pussiin, etteivät kanssaihmiset järkyttyisi. Ensimmäinen yö kotona sen roikan kanssa oli vähällä olla täyttä tuskaa, yritin pitää sitä lattialla sängyn vieressä, enkä löytänyt luontevaa nukkuma-asentoa, stressasin koko ajan että irtoaako se penteleen putki vai ei...Sitten älysin sulloa letkut sinne pussiin ja kiinnittää sen ympärilleni niin että pussi lepäsi vatsallani kuin vastasyntynyt lapsi tai lämpöinen lemmikki - ja ah, sain unen päästä kiinni. Olen ihan varma, että nukutuksen aikaiset unet tulivat taas monen päivän viiveellä kummittelemaan. Sairaalassa sain kolme annosta antibioottia ja tuplakappaleet kipulääkkeitä aamuin illoin ja nukuin tiedottomana kuin kivi, mutta nyt kun kaikki mömmöt ovat poistuneet systeemistäni, niin näen jo uniakin. Viimeöinen oli mielenkiintoinen, siinä Suomen huippumalliksi ei tullutkaan Nanna vaan Riina, ja minäkin voitin jotakin: olin osallistunut äänestykseen ja saanut kymmenen erilaista kuponkia, joilla kullakin sai eri asioita. Yksi oikeutti hiusten stailaamiseen, toinen meikkituotteisiin, kolmas vaatteisiin jne. Vaatekaupassa oli paha kyllä vain rumia ja XXXL-kokoisia loitteja, joita en huolinut. Sitten minua jo vietiinkiin hissillä jonnekin hyvin korkealle, eikä siellä ollutkaan enää mitään, vaan putosin suoraan alas ensin öljyiselle parkkipaikalle, jota joku yritti kipinää iskemällä sytyttää tuleen, ja sitten kaislikkoisen järven mutaiseen veteen. Aloin ajelehtia aaltojen mukana hukkumaisillani kunnes ajauduin rantaan. Ja rannassa oli kauniin punainen pikku tupa puutarhan keskellä, aurinko paistoi, kukat kukkivat, ja talon aidan päälle oli koottu pieniä esineitä, joita ajattelin voivani käyttää miniaskarteluissani. Olen takuulla uneksinut tämän unen nukutuksessa, mutta nyt vasta se pulpahti alitajunnastani esiin.

Jo osastolla ollessani aloin miettiä, että sairaalassa täytyy olla jonkinlaista taikaa. Miten muuten on mahdollista, että vain puolikkaan päivän jälkeen kaikki hoitajat ja muukin henkilökunta alkavat näyttää niin kovin tutuilta, että melkein voisi vannoa tuntevansa jokaisen heistä jostakin aikaisemmasta yhteydestä. Ja kas kummaa, neljän hengen huoneessamme alkoi olla kannelmäkisiäkin enemmän kuin vain minä: eräs nuori hoitaja sanoi asuvansa täällä, samoin eilen aamulla leikkaukseen tullut vanhempi nainen, joka hänkin näytti kummallisen tutulta. Potilashuoneessamme käytiin myös erittäin hyviä, kiinnostavia ja hauskoja keskusteluja, yhtenä päivänä aivan yötä myöten, kun ketään ei erityisemmin väsyttänyt. Ja sitten me naurettiin! Vaikka olimme käsi- ja jalkapuolia tai puoli päätä kääreessä (nuori luokanopettaja, jolta oli jo aiemmin leikattu kasvain toisen silmän takaa) niin huumoria riitti. Parasta kaikesta oli, kun kotiin lähtiessäni "polvitäti" kehotti minua nykäisemään hihasta, jos joskus kaupungilla satumme vastakkain. Lupasin niin tehdä, mikäli itsekään häntä tunnistan, hän kun sanoi aina vain kävelevänsä ajatuksissaan vaikka kuinka hyvien tuttaviensa ohitse, elleivät nämä häntä pysäytä.

Mutta ihan parasta on olla taas kotona! Jaakko nousi äsken nukkumasta ja kävi pyydettäessä katsomassa postin - uusi Nukkislehti! Ihanaa. Kun vielä pääsisin tuosta homobägistä eroon ("homobag"=kasariluvulla muodissa ollut miesten käsilaukku, jota kannettiin rannehihnasta, suom. huom.) Ai, niin, ja se muurahaiskävely. Tuntuu kuin kainalossani valuisi jotakin, vaikka ei siellä valu. Sama tunne kulkeutuu ihon alla olkavarren alapinnalla, kuin pienet elukat kipittäisivät nahkoissani. Hermot ne siellä yrittävät palautua leikkauksesta, jotkut ehkä toipuvatkin, kaikki eivät, niitä ei voinut mitenkään varjella tärväytymästä. En usko, että suurta tunnottomuutta käteen kuitenkaan jää. Dreenin voin käydä terveysasemalla poistattamassa sitten, kun haavasta erittyy nestettä vähemmän kuin 50 millilitraa - toivottavasti 'kuivun' pian!