Kävin eilen ison sairaalan polilla kuulemassa, ettei varmuuden vuoksi poistetuista imusolmukkeistani enää löytynyt mitään poikkeavaa. Pitäisi siis olla helpottunut olo, mutta kun ei ole! Lääkäri, jonka kanssa keskustelin, toisteli ehtimiseen sanoja "jos tauti uusii" ja kalasteli minua taas koekaniiniksi kansainväliseen lääketutkimukseen. Sain kotiläksyksi nivaskan paperia, jossa eriteltiin kaikki mahdolliset ja tunnetut haittavaikutukset, joita tutkimuksen aikana voi ilmetä. Hurjaa luettavaa. Eikähän tutkimus ole mistään kotoisin, ellei se perustuisi satunnaistamiseen eli voisin joutua ryhmään, joka saa joko tutkittavana olevaa lääkettä tai lumetta, eikä koko hommasta ole varmuudella edes välttämättä hyötyä juuri minulle.

Onneksi tiesin etukäteen, että tällaista voi odottaakin, varoittivat jo Töölössä, että isossa sairaalassa saattavat vähän pelotella. Mutta miten oikein tai eettistä on pyytää jo muutenkin henkisesti epävarmaa potilasta tuollaiseen tutkimukseen? Olisin kaivannut edes jonkinlaista rohkaisua ja kannustusta, mutta lähdin sieltä taas perinpohjin ahdistuneena ja masentuneena. Se ei ole hyvä asia toipumisen kannalta. Ja kaiken lisäksi joudun ensi viikolla TT-kuvaukseen, jonka tuloksia täytyy sitten taas pelätä ja jännittää ainakin viikon päivät. En tietenkään ole tyhmä tai epärealistisen toiveikas, en ajattele, että paha menee pois pelkästään toivomalla. Tiedän kyllä, että elän loppuikäni uusiutumisriskin kanssa. Olisi vain ollut mukava kuulla edes sanottavan, että on myös olemassa mahdollisuus ettei se uusi. Sitä ei kukaan sanonut.

Oli miten oli, nyt ollaan lempivuodenaikani kynnyksellä. Toivottavasti syksystä tulee värikäs ja kaunis. Eilisaamuna bussissa tuntui kuin olisin istunut sukellusveneessä, satoi niin rankasti. Kun jäin pois kyydistä, sade oli jo lakannut. Kotimatkalla taas paistoi aurinko täydeltä terältä  - ja bussissa oli lämmitys täysillä! Voi, kun joku voisi vihdoinkin järjellisesti selittää, MIKSI.