1257152435_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Yritän edelleen ymmärtää tapahtunutta, enkä sittenkään ymmärrä. Pakko kirjoittaa pahaa oloa pois. Tapasin Jaanan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kun hän tuli kolmantena joukkoon järjestämään pientä näyttelyä Kannelmäen kirjastoon (minä ja Tellu Immonen olimme ne kaksi muuta). En tuntenut Jaanaa ennestään, enkä juurikaan tiennyt millaisia minijuttuja hän teki, mutta sen näyttelyn jälkeen tiesin. Jo hänen pikkuisia astioitaan nähdessäni olin mykkänä kunnioituksesta - että joku osasikin! Sittemmin näin häntä minikerhomme kokoontumisissa. Juuri hän sai minutkin kerhoon alunalkaen liittymään. Nyt on takana jo monta hauskaa ja muisteltavaa askarteluiltaa. Uusia on tulossa, mutta niissä ei enää kuulla Jaanan naurua. Seuraavaan kerhoon voi olla vaikea osallistua.

Parhaiten Jaanaa henkilönä ja harrastajana kuvaa mielestäni sana hersyvä. Hänellä oli hersyvä huumorintaju ja hänen harrastuksensakin hersyi monelle taholle. En koskaan nähnyt häntä huonolla tuulella, väsyneenä ehkä, mutta en ärtyneenä tai vihaisena. Häntä on kiittäminen monen monesta ideasta ja oivalluksesta, joita hän jakoi meidän kerholaisten kesken. Hän oli innostavaa seuraa. Nyt on kenttään jäänyt todella suuri aukko, jota ei ole helppo täyttää - eikä pidäkään täyttää, oli vain yksi, ainutkertainen Jaana, jonka tuntemisesta saamme olla ylpeitä.

Kulunut kesä oli minulle vaikea, mutta mm. Jaanan kannustavien sanojen turvin jaksoin selviytyä eteenpäin. Siksi tuntuukin niin pahalta, että hän on poissa! Elämä voi olla epäreilua ja epäoikeudenmukaista, julmaa ja pelottavaakin, mutta jokainen haluaa kuitenkin pitää siitä kiinni viimeiseen asti. Näin olisin suonut Jaanankin kohdalla käyvän. Häneltä jäi paljon kesken. Parhaat viedään aina ensiksi.

Toivon Jaanan läheisille kaikkea hyvää ja välitän osanottoni. Kyllä tämä sydämen kivistys joskus lakkaa...