Joulun aika meni, meni vuodenvaihdekin ja nyt alkaa arki, mutta ei ole tehnyt mieli mineillä. Eilen kävin katsomassa isääni, joka on joutunut sairaalaan. On niin surullista, miten vähässä ajassa ihminen hupenee miltei olemattomiin. Merkit olivat nähtävissä jo ennen joulua (ja isä sanoi itsekin tienneensä, ettei kaikki ollut kohdallaan), mutta muuhun me lähimmäiset emme silloin kyenneet kuin huolta kantamaan. Ja se huoli jatkuu yhä, tietenkin, vaikka aivan välitöntä vaaraa ei ole. Uskon, että isä on hyvässä hoidossa. Toipuminenkin on ollut nopeaa, vaikka kotioloihin hän ei varmastikaan enää palaa - se ei ole mahdollista äidinkään voinnin ja jaksamisen kannalta. Ensi viikolla on isän syntymäpäivä, hän täyttää kahdeksankymmentä vuotta.

 Edit 9.1.10:

Onneksi näyttää nyt siltä, että pääsimme säikähdyksellä, isä on toipunut hämmästyttävän hyvin. Täytyy aivan ihmetellä, mitä lääketiede ja osaavat ihmiset saavat aikaan. Olennaista taitaa olla myös, että pääsee nopeasti hoitoon. Huonomminkin olisi voinut sattua, kuten me kaikki varmasti muistamme. Kiitos kommenteistanne taas, niissä piilee viisauden sanoja, kannustusta ja lohdutusta.