No kuinkas nyt muutenkaan...Sain keskiviikkona huonoja uutisia kotoa. Viime aikoina huonosti voinut äitini tuupertui lattialle ja hänet vietiin suoraan Meilahteen. Olisiko ollut runsas viikko edellisestä sairaalakäynnistä kotikaupungissa. Silloin häntä pidettiin tarkkailtavana joitakin tunteja, lääkittiin ja lähetettiin kotiin diagnoosilla "se on luultavasti migreeniä". Eipä ollut. Äiti tiesi sen itsekin, hänellä ei ole ollut migreenikohtausta varmaan kymmeniin vuosiin. Ja sairaalassa on kyllä kaikki paperit, joista äidin taudinkuva ja sairaushistoria ovat lääkäreiden luettavissa. Eivät tainneet lukea, tarpeeksi tarkasti tai ollenkaan. Seuraus on sitten tämä: aivoinfarkti, oikeanpuoleisten raajojen halvaus ja puhekyvyn menetys.

Jos tietäisin ketkä olivat ensihoitotyövuorossa siinä ambulanssissa, jolla äiti kuljetettiin Meilahteen, antaisin heille ison kiitoksen. Siinä oli ammattitaito ja osaaminen todella paikallaan. Ensihoitaja nimittäin teki päätöksen ajaa suoraan Isoon Sairaalaan, kun oli tutustunut äidin potilastietoihin. Jos tuon hallitsevat ensihoitajat, niin miksi sitten eivät koulutetut lääkärit? Tiedän kyllä, että henkilökuntaa on liian vähän ja että päivystykset ovat ruuhkaisia jne. mutta minusta on suorastaan rikollista lähettää vanha ihminen tarkemmin tutkimatta kotiin. Luulen, että meidän perheemme ei jätä asiaa tähän.

Nyt äiti on jo siirretty takaisin kotikaupungin sairaalaan (mistä olen kyllä eri mieltä) ja voi tilanteeseen nähden kohtalaisesti. Minua tämä tapahtumaketju ei yllättänyt, olen joulusta asti tiennyt odottaa jotain tällaista tapahtuvaksi ja lisäksi näin tämän edeltävänä yönä unessani (vaikka se jonkun mielestä olisikin humpuukia - mutta ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain etiäisiä). Toisaalta olen helpottunut, nyt ei tarvitse enää joka aamu herätä ajatukseen, että mitähän vielä tapahtuukaan ja milloin, ei tarvitse pelätä järjettömästi kaiken aikaa.

Minun piti tänään mennä äidin avuksi pesemään lakanapyykkiä. Tuli hieman toisenlainen pyykkipäivä kuin oli tarkoitus.