Kun kota piti saada, niin se piti saada! Tämä on vaikka jos kuinka mones versio. Ajattelin ottaa ihan löysin rantein ja fuskata niin paljon kuin mahdollista, että saisin edes jotakin aikaan. Eilen illalla sitten kaivelin esiin sopivan notkeata pahvia (alumiinivuokien pakkauspahvia ja tortillojen aluspahvia), loput harmaasta kiinni silitettävästä tukikankaasta ja palan luonnonvaaleata kuitukangaspöytäliinaa. No, tulihan siitä jonkinlainen, muttei mikään kaunis, ruma sauma irvistää päin silmiä. Ja kotapuut ovat ihan feikkiä, kaksipuoleisella teipillä kodan savuaukon reunoille kiinnitettyjä. Mutta nyt ei enää ollut varaa epäonnistua, tykötarpeet alkoivat loppua, ja Nilla hermostua.

Tässä tyytyväinen (toivottavasti!) kodanomistaja poseeraa. Huomaatteko, miten helmusten alta paistaa päivänvalo - varmaan sieltä käy tuulella ja tuiskulla aikamoinen vinkka! Tunnustan, rakentajan virhe, mutta tuossa kuvassa ei ole vielä kodan ympärille kasattua lunta, joka hiukan edes eristää kylmää ja vetoa. Nuotiossa sitävastoin on tuli, puut vielä pystyssä, mutta niitäkin piti vähän säätää, kun pata ripustettiin tulen ylle. Kotahuipun kumilanka ei kuulu varustukseen.

 

Tulisijaan olen kyllä tyytyväinen, se näyttää hyvältä.

Nämä aidosta kelomännystä halkaistut penkit tulevat kodan sisään. Aamupäivällä kun näitä sahasin, nautin uskomattoman hyvästä pihkantuoksusta, vaikka puu oli kovaa kuin mikä.

Eläväinen pinta näissä, vai mitä. Ja liima tuoretta. Ajattelen, että tämä kota on sellainen väliaikainen suoja poromettällä oleville miehille, koska eiväthän nykyajan saamelaiset paljon enää kodassa asu. Alkuperäinen idea oli kyllä tehdä ihan vanhakantainen, perinteinen kota ja sinne sen asukkaat, mutta hyvä kun nyt edes tämän sain tehtyä. Tarina jatkuu taas huomenna.