Kun sairastaa muutaman päivän niin ettei oikein ole tässä maailmassa, niin arkeen palaaminen tuntuu entistäkin työläämmältä. Koko huusholli on mullinmallin (vaikkei oikeasti olisikaan, vaan samassa kunnossa kuin ennen tautivuoteeseen suistumistani), pienetkin talousaskareet ovat täysin ylivoimaisia ja keväisesti paistava aurinko (silloin harvoin kun se paistaa) saa nurkat näyttämään vielä nuhjuisemmilta. Mitä siis tehdä? Jatkaa todellisuuspakoa ja vetää peittoa korville? Paeta minimaailmaan? Askartelukin on hankalaa, kun nenä vuotaa kuin hana. Tai kun on juuri saamaisillaan jonkin työlään yksityiskohdan valmiiksi, niin maailmankaikkeutta ravisteleva aivastus purkautuu ilmoille, ja kaikki menee uusiksi. Itseinho nousee, kun blogittaminenkin on silkkaa valittamista. Mutta sanokaa minulle, ihmiset, miksi muksuni eivät halua ensi viikonloppuna lähteä Vaasan-reissulle, että minäkin saisin herraties miten pitkästä aikaa vapaan viikonlopun. Minä en oikeasti muista, milloin viimeksi olisin saanut olla ihan vain itsekseni. Alkaa mielenterveys kohta olla siinä jamassa, ettei mikään Villa Therapie enää auta...Otsan rypistys

Enkä kyllä yhtään tiedä, miksi vaihdoin ne kukkamullat! En ole mikään viherpeukalo. Ja näköjään olin vaihtanut kahden kasvin mullat viime keväänäkin, kun ne näyttivät vielä niin tuoreilta. Niitä käsittelin sitten vain intialaista päähierontaa muistuttavilla otteilla ja lämäsin takaisin purkkiin. Kunhan kesä tulee, niin laitan muutaman kastemadon purkkeihin - toimii etenkin sademetsästä kotoisin olevien kasvien suhteen, multa möyhenee ja kasvi kukoistaa.