Tänään on vaikea päivä. Eilen, täsmälleen vuosi siitä kun itse olin sairaalassa, saatoin siskoni kanssa veljeni Meikkuun suureen leikkaukseen. Operaatio on aloitettu tänä aamuna noin kello yhdeksältä. Mitään ei vielä ole kuulunut. En osaa oikein olla toimettomana, olen tehnyt kaikenlaisia rästihommia kuten päivittänyt ja siivonnut kylpyhuoneen kaapin, pessyt jopa meidän kaikkien hammasmukit. Tekemällä saa muuta ajateltavaa. Mutta sitten kun puhelin viimein soi, en tiedä uskallanko edes vastata siihen. Vatsanpohjasta sieppaa välillä ilkeästi. Voin vain arvailla, miten pitkiltä tunnit vanhemmistani tuntuvat. Haluaisin, että veljeni jollakin tasolla tietäisi, että ajattelen häntä, että kannan häntä sydämessäni, että olen tukena. En uskalla soittaa kotiin, etten turhaan säikäyttäisi väkeä. Kyllä taas tulee koettua ihmisen pienuus tällaisten suurten asioiden edessä. Pienuus ja voimattomuus. Leikkaava lääkäri oli tapaamisessa mukava ja asiallinen ja selitti mitä tehdään, sen suhteen olen yrittänyt olla luottavaisin mielin, kyllä he osaavat. Itseäni ainakin helpotti, kun sain kysyä ne kaikkein tyhmimmätkin kysymykset, jotka mieltä askarruttivat. Nyt en voi kuin odottaa ja uskoa, että kaikki sujuu hyvin. Vähän kyllä apuja kaipaisin tässä.