Helle nimittäin. Eilen kaupungissa kävi sentään reipas tuulenhenki, eikä ollut ollenkaan tukalaa. Kävin Sinellissä ostamassa pari arkkia mini-kiiltokuvia, kukkasia, kissoja ja koiria. Eivät ne nyt niin minejä ole, läpimitta noin 1 cm (kukilla), kissanpäät ovat vähän pienempiä, samoin koirat. Ja voihan niitä kukkakuviakin vaikka leikellä pienemmiksi.

En ole vieläkään saanut kutsua jatkokäsittelyyn. Kirjeen piti tulla parissa päivässä. Tänään on tasan viikko siitä, kun sain tietää. Nyt tiedän mitä jatkossa tapahtuu, mutta kun sitä jatkoa ei vain ala kuulua! Ihan kuten sanoit, Lotte, odottaminen on kaikkein pahinta. Se on myrkkyä. En osaa ajatella kuin tunteja eteenpäin, mitään en voi suunnitella ja 'milloin te tulette käymään' -kysymyksiin voin antaa vain vältteleviä vastauksia. Aino, yritän kyllä luottaa siihen, että terveydenhoito tietää mitä tekee ja haluan myös uskoa, että kaikki kääntyy parhainpäin. Mutta tämä odottaminen! Minusta on tullut kaikissa asioissa ihan hirveän kärsimätön, kaiken aikaa pitäisi olla menossa eteenpäin, asioiden pitäisi sujua, ja jos eivät suju, niin pinna palaa. Tiedän, eihän se mitään auta, eikä itseensä ja ajatuksiinsa käpertyminenkään, mutta niin ihminen kai toimii. Tunnistan itsestäni jo muutaman vaiheen, jotka olen käynyt läpi: ensin tyrmistys, sitten epäusko, oljenkorsiin tarttuminen, lopulta ärtymys. Siinä ohessa ahdistus. Joskus nuorempana, kun opiskeluvaiheessa oli toisinaan vaikeaa, ajattelin että mun elämässä on nyt tällaista ja että parempia vaiheita varmasti vielä tulee. Viime syksynä työmatkalla bussissa ajattelin usein sateisina ja kylminä ja pimeinä syysaamuina, että kyllä kevätkin vielä tulee ja se tulee kuitenkin varkain ja yhtä yllättäen kuin aina. Ja niin tapahtuikin. Nyt vaan on vaikeampi saada itseänsä luottamaan ja katsomaan eteenpäin. Pakkohan se on.

(Jos nämä tilitykseni jota kuta ahdistavat, niin pyydän anteeksi, mutta ei tämä varmastikaan ole vielä viimeinenkään kirjoitus tästä aiheesta. Muistin vasta, että molemmat isänpuoleiset isovanhempani kuolivat syöpään, mutta siitä ei ole koskaan avoimesti puhuttu, aivan kuin siihen liittyisi jokin järjetön taikauskoinen pelko tai jokin muu tabu. No, minä en aio vaieta, jo ihan oman mielenterveyteni takia. Lisäksi voin paremmin jäsennellä ajatuksiani ja tuntemuksiani kirjoittamalla, puhekumppania kun ei liiemmälti ole.)

P.S. Äitini puolelta olen lähtöisin kaikenlaiseen murehtimiseen taipuvaisesta suvusta, ja sen ominaisuuden koen toisinaan todellisena taakkana. Olen päättänyt heivata ylenmääräisen huolehtimisen niiltä osin kuin se yleensä on mahdollista (ystäväni sanoo, että kuulun uusmaalais-hämäläiseen kansaan, jonka luonteeseen on sisäänrakennettu paitsi eräänlainen väärä vaatimattomuus ja itsensä vähättely myös taipumus perusteettomaan pessimismiin - liekö tuossa sitten perää).